Seuraava tapahtui tässä ihan vähän aikaa sitten - tarina on surullinen, mutta samalla niin ihmeellinen. Sanasta sanaan totta.
Koiramme Sarahan leikattiin märkäkohdun vuoksi syksyllä - koira oli leikkauksen jälkeen tosi kipeä pitkään, mutta toipui sitten ihan hyvin ja oli ennallaan parin kuukauden jälkeen. Iloinen, energinen, leikkisä vanha koira. Nyt kevään tullessa askel alkoi hidastua pikkuhiljaa ja puolentoista viikon aikana huomasimme koiralla kakkimisvaikeuksia - yöllisiä pikkupapanoita alkoi ilmestyä matolle ja ulkosalla kakki oli keltaista. Olin jo varannut ajan lääkärille hammaskiven poistoon ja samalla sitten pyysin lääkäriä vilkaisemaan anaalirauhasia- josko vika olisi siellä. Olin madottanutkin jo koiran ja alkanut syöttää sulavampaa ruokaa öljyllä terästettynä. Lääkäriin lähsimme koko porukka - koira innoissaan, koska koko 'laumansa' oli mukana. Lääkäri antoi rauhoittavaa ja katsoi peräpään.
Tyrmistys ja kauhistus oli suuri, kun lääkäri ilmoitti löytäneensä peräsuolen oikealta puolelta valtavan kokoisen kasvaimen - niin ison, ettei tunnustelemalla löytänyt kasvaimen loppua. Ihmetteli, ettei pieneläinklinikalla leikkauksen yhteydessä mokomaa oltu huomattu, mutta sanoin, ettei oireitakaan ollut ollut kuin vajaa kaksi viikkoa. Lääkäri ilmoitti heti, ettei hän ainakaan leikkaa eikä tuskin kukaan muukaan ja että kasvain on koiralle erittäin kivulias.
Siinä piti lyhyessä ajassa miettiä vaihtoehtoja ja kaikki käytiin lävitse, mutta lopputulos oli, että koiramme Sarah jäi sille tielleen. Sarah kuoli syliini rauhallisesti nukutuksessa.
Mies ja minä olimme surusta lähes sekaisin - liian nopeasti ja ilman valmistautumista kuolema otti Sarahin - suru tuli hyökyaaltona, kun pääsimme kotiin. Olimme jättäneet Sarahin hihnan ja valjaat lääkärille ja sopineet yhteistuhkauksen - muistomerkkien tai muun sellaisen palvominen ei ole koskaan kuulunut elämäntapooihimme - kuollut on kuollut ja muistot ovat ne mitä jää kunnes nekin häviävät muistajan kuollessa.  Näin ainakin ajattelin vielä viikko takaperin.Olimme muutenkin päättäneet paljon aikaisemmin, että Sarah jää viimeiseksi koiraksemme - me olimme liian vanhoja. 
Sitten alkoi tapahtua omituisia.
Seuraavana yönä näin valveunta - yhtäkkiä olin sinisessä utuisessa maailmassa jota reunustivat tummansiniset kuusien silhuetit ja siirryin Sarahin päähän - ohjastin koiraa kotiin pitkin metsäpolkuja ja -teitä - liikuin koiran tasolla ja näin maailman koiran silmin. Karmaisevan todellinen valveuni ja pelästyinkin sitä nousten tupakalle ajatellen, että olen tulossa surusta hulluksi.
Aamulla soitin eläinlääkärille ja kysyin, josko Sarah siellä vielä olisi ja ilmoitin, että olen muuttanut mieleni ja haluan yksilötuhkauksen ja tuhkat kotiin. Tämä onnistui. Menin nettiin ja ajattelin etsiä tietoja Sarahin kasvaimesta -tunsin kauheaa syyllisyyttä, koska minähän sen lopetuspiikin itkuisena sitten pyysin (tosin lääkäri painokkaasti sitä suositteli..), mutta halusin olla ehdottoman varma, että päätös oli oikea vaikka sitä ei voisikaan muuttaa.
Painoin ensimmäistä linkkiä ja eteeni aukeni myynti-ilmoitus: Myydään 18-viikkoinen Sara-saksanpaimenkoiranarttupentu..paikka oli lähellä ja hinta sellainen, ettei  rahaa tarvinnut miettiä. Ilmoitus oli jätetty noin seitsemän tuntia Sarah-koiramme kuoleman jälkeen. Näytin ilmoitusta miehelle, joka ei sanonut mitään ja jatkoin koirien kasvaimien kuvauksia kunnes mies parin tunnin jälkeen yhtäkkiä sanoi, josko hakisimme koiran pois.
Niinpä soitin myyjälle ja seuraavana päivän kävimme hakemassa Saran kotiin.
Sara on syntynyt samana päivänä kuin Sarah - on täydellinen kaksoiolento ulkonäöltään.  Hakiessa Sara hyppäsi suoraan syliin, nuoli naaman ja autossa oli itkemättä ja pelkäämättä ja kotiin tuli, kuin olisi aina täällä ollut. Sara leimautui välittömästi minuun - seuraa jokapaikkaan ja katselee rävähtämättä suoraan silmiin katsetta väistämättä - ihan niin kuin Sarahkin.
Saraa ei oltu pidetty mitenkään hyvin - aivan liian laiha, syötetty aikuiselle tarkoitettuja nappuloita, pidetty ulkona ilmeisesti läpi vuorokauden - ilmeisesti huudettu ja kovalla otteella yritetty kouluttaa aikuisen koiran tavoille - tuo syvä leimautuminen on varmasti siitäkin kiinni.
Lihotuskuuri meillä on meneillään, paljon hellittelyä ja ulkoilua - on erittäin oppivainen ja ystävällinen pikkukoira. Mitään vierastamista tai ikävöintiä ei ollut tai ole - päinvastoin.
Suru Sarahista on vielä pohjalla - eihän se mihinkään mene, mutta jotenkin tuntuu, että tämä oli kuin kohtalon sormi - me otimme koiran, vaikka ei pitänyt, me otimme samanrotuisen, samaa sukupuolta olevan, samannimisen ja samana päivänä syntyneen koiran kuin edeltäjänsä - Sara on ulkonäöltään ja luonteeltaan  Sarahin kopio. Voisi melkein ajatella, että Sarah tuli kuin tulikin takaisin...

p>