Lauantaina podimme siis perjantain jälkimaininkeja - kivaa oli, mutta toipuminen vei aikansa. Sunnuntaina halusin jo liikkeelle - kävimme isän haudalla, johon leski ei lupauksistaan huolimatta ole vieläkään saanut minkäänaista laattaa tai kiveä aikaiseksi, sitten kävimme äitiä katsomassa ja yllättävää kyllä tuo muisti ja oleminen näyttivät olevan parempia kuin koskaan. Olisikohan lääkitystä muutettu? Osastolla ei näkynyt hoitajia, kuten ei oikeastaan koskaan aikaisemminkaan - mummot oli kärrätty pienen television eteen torkkumaan. Äiti tunnisti heti, muisti pelasi ja karamelli maistui. Olin jo aikaisemmin päättänyt, että mikäli dementia-äitini ei minua enää tunnista, niin käynnit jäävät sikseen, mutta näin ollen täytyy jatkaa visiteeraamista.

Sitten ukkokulta ilmoitti, että voisimme oikeastaan mennä eräälle huonekalu -kirpputorille, jossa olimme viimeksi käyneet pari vuotta aikaisemmin. No - kirpputori ja muutkin lähellä olevat rakennukset oli revitty alas, joten se siitä. Mutta - sanoin ukkokullalle, että täytyy katsella ympärilleen, koska viimeksi noin kymmenisen vuotta aikaisemmin oli tavannut sattumalta vanhan ystäväni täälläpäin ja kuinkas sattuikaan - meni pari minuuttia ja tuo ystäväni käveli kadunvartta. Pysäytimme auton ja juttelimme ystäväni kanssa vähän aikaa. Olo jäi hämmentyneeksi - ystäväni alkoholisoitui pahasti viitisentoista vuotta aikaisemmin ja  viinan reipas käyttö näkyi nyt miehen olemuksessa todella selvästi. Kasvot vanhentuneet  ja kulahtaneet ja täynnä arpia, ei hampaita, mies oli laiha kuin luuranko jne. Tosin en tiedä, voinko itseäni ystäväksi enää kutsua - aika on tehnyt tehtävänsä ja viina oli miehelle tärkeintä ja ihmiset ympärillä olivat välttämättömiä siksi, että sai rahaa ja ruokaa..Silloin toistakymmentä vuotta sitten tiemme erkanivat pikkuhiljaa - hellyydellä muistan niitä hyviä aikoja, mutta nykytilanteessa en kaiketi pysty itseäni enää ystäväksi kutsumaan. Niin eri elämää vietämme eikä mitään yhteistä enää olisi. Sääli..mutta elämä on..