Alakuloa ja päättämättömyyttä - ei jaksa, ei viitsi - ja siirtää kaikki mahdolliset eteenpäin..näin olen tehnyt ja nyt pitäisi alkaa sumaa purkamaan jostain päästä. Laskuja pitää nyt ensimmäiseksi tehdä ja maksaakin pitäisi pino - yleensä olen ne hoitanut aina ajallaan, mutta nyt on nämä rutiinihommat maistuneet kaikki puulta. Hyvä, että on jaksanut töissä käydä. Mökkeily on tosin ollut mukavaa, mutta jokaviikkoinen kolmen tunnin ajo paikalle ja yhden päivän puuhastelu siellä ja sitten takaisinpaluu on sekin alkanut ottaa voimille varsinkin, kun toisinaan on suoraan joutunut menemään siivoamaan asiakkaalle heti paluupäivänä ( eli sunnuntaina..).
Olen sivusilmällä katsellut avoimen yliopiston nettikursseja ja toisaalta kovastikin kiehtoisi ajatus suorittaa jotain omaksi huvikseen, mutta sitten iskee epätoivo - mitä ihmettä minä puolivälissä kuuttakymmentä oleva immeinen teen sosiologian opinnoilla tässä iässä? Aloitanko taas jotain vain jättääkseni sen kesken motivaation puutteen vuoksi? Ja eihän tuo ilmaista ole jos ei nyt vararikkoonkaan vie..
Huomaan paasaavani ja kiukuttelevani kuolleelle isälleni - menihän tuo kuolemaan täysin yllättäen.Isähän oli mielessäni ikuinen..Olisi tietenkin helpompaa jos uskoisin kuolemanjälkeiseen elämään, jälleennäkemisiin ja sen sellaisiin, mutta tiedän, että en koskaan enää, en ikinä, kuule, näe, kohtaa tai muutenkaan tapaa isääni -  hän on poissa ja pysyy poissa. Isähän ihan viime vuosinaan tajusi, että hänellähän on tuntemattomia lastenlapsia ja lastenlastenlapsia -minulta kyseli heistä, kun ei viimeksimainittuja koskaan tavannut ja lastenlapsiaankin silloin, kun olivat ihan pieniä. Hautajaisiin tuli mukaan oma poikani - ei tosin isoisänsä vuoksi,jota ei tuntenut vaan minun, äitinsä vuoksi. Isäni leski katosi perunkirjoitusten jälkeen loukkaannuttuaan sydänjuurian myöten lakiosavaateistamme -rahat saimme kyllä asianajajan välityksellä yli vuoden odottelun jälkeen,mutta leskestä ei ole sen koommin mitään kuulunut. No, ei nyt ikävä ole - kummallista kuitenkin - he olivat sentään yli 30 - vuotta naimisissa. Olisiko meidän pitänyt antaa isänperintömme mennä lesken lapsille, jotka eivät ole mitään sukua isän tai meidän kanssamme?
Tuntuu, kuin kiukuttelisin itse elämän kanssa. Ehkä on muutoksen aika..